Mulla on tiedossa tällä viikolla synnytyspelkopolilla käynti. Se tulee ihan tarpeeseen. Sillä synnytyksen lähestyessä se on alkanut enemmän ja enemmän pyörimään päässä.
Mitä synnytyksessä pelkään? Ponnistus kipua, sitä jos en osaa sitä hommaa. Sitä, että jos ponnistus pitkittyy ja vauvalle tulee hapenpuutetta tai jollain muulla tavalla vauvalle käy jotain sellaista, että vammautuu synnytyksen vuoksi.
Mitä toivoisin synnytykseltä? Rauhaa, tietoista läsnäoloa, luottavaista mieltä omaan kroppaan, lähes lääkkeetöntä menoa. Kätilöiltä toivon sitä rauhallisuutta mun vierellä ja sitä, että mulle kerrotaan jokainen tilanne niin, että tiedän missä mennään.
Kuka tulee mukaan synnytykseen? Tietenkin mies ja olen päättänyt miehen lisäksi ottaa mukaan hyvän ystävän, kätilön, doulan. Eli doula tullaan näkemään tällä kertaa, jos kaikki tulee menemään meillä niin, että hän pääsee paikalle. Miksi doula? Koska haluan, että vierellä on se, joka osaa tehdä päätöksiä syntymän edetessä, jos en itse osaa järkevästi kipujen keskellä toimia, enkä ymmärrä vauvan ja itseni parasta. Hän tietää mitä minä haluan synnytykseltä ja mitä haluan missäkin vaiheessa tapahtuvan jos en osaa enää itseäni niin hyvin siinä tilanteessa ilmaista kuin pitäisi tai olisi tarkoitus. Olemme keskutelleet läpi asioita, mutta vielä on paljon keskusteltavaa.
Mua myös mahdottomasti rentouttaa tieto, että siinä on se ammattilainen kokoajan vierellä, tietäen sen, että mikä tilanne täällä on synnytyssairaaloissa siihen aikaan vuodesta (kätilöopisto on silloin juuri suljettu ja naistenklinikallakin on kosteusongelmia). Tietenkin I on se joka antaa sen ison tuen olemalla vierellä, silittelemällä ja kuuntelemalla mun äkäilyt, hehhe, mutta sitten päätöksiä ja sitä henkistä tukea siihen, että osaan homman niin tulee Doulalta.
Miten pystyn itseäni tässä vaiheessa auttamaan sen suhteen, että kaikki menisi hyvin? Ajattelemalla synnytystä positiivisesti. Minä osaan, minä pystyn siihen. Tekemällä tietoisen läsnäolon harjoitteita, eli harjoitan mindfulnessia aina kun siihen kerkeän, päivittäin. Luen positiivisia synnytyskokemuksia. Luon itselle mielikuvan siitä miten synnytys voisi kohdallani mennä. Tämä on iso työ, sillä pelko on kovaa, mutta pelot on tehty voitettavaksi.
Välillä paniikki nostaa tosissaan päätään ja sitten ei auta kuin rauhoittaa omaa mieltä. Onneksi osaan sen taidon vielä. Nyt kun harva se hetki mulla tulee harjoitussupistuksia niin ne on ehkä paras tapa harjoittaa sitä rauhallista hengitystä, eli keskittyä kivun sijasta siihen hengitykseen. On niillä harkkasupistuksillakin tehtävänsä raskauden aikana, mulla ne ainakin valmistelee mua siihen synnytykseen ja sen supistuksen sietokykyyn.
Tässäpä tämän hetkinen masukuva.
Kyl se on jo melkonen pallo! Ja sen pallon sisällä on ehkä maailman söpöin tyttö.
Mulle tulee jatkuvasti semmosia kamalia hellyyden puuskia, etten oikeasti meinaa kestää sitä ajatusta, että millainen ihana pikkuinen siellä sisällä potkii jatkuvasti. Siellä pikkunen möhmö vaan on ja potkii pienillä 4 sentin räpylöillä ja maiskuttelee niitä välillä suussa. Leikkii napanuoralla ja harjoittelee hengittelyä hikkailemalla. Jotenkin vähä liiankin söpöä.
Vauvakuplasta pois ja käsitellään vielä Pyryn lonkkaleikkausta:
Tosiaan, kerroin jo facessa ortopedin soitosta. Eli Pyryn lonkkaleikkaus tulee olemaan ehkä noin puolen vuoden päästä. MRI ja TT kuvausten tulokset oli sitä luokkaa, ettei vain kiristysleikkauksella pärjätty tässä asiassa. Välillä sitä miettii, että pitääkö aina asiat tapahtua vaikeimman kautta? Tyhmää yleistämistä, ei se niin meillä tosiaankaan aina mene, mutta aina kun tämmösiä uutisia kuulee niin siltä se just sillon tuntuu.
Eli Pyryn lonkkamalja on vääränmuotoinen sille, että reisiluu menisi sinne maljaan kivasti paikoilleen. Tämä sitten on tehnyt sen, että siellä on tulehdusnestettä lonkassa myös, joka ei varmasti kivuton asia ole pienellä miehellä. Mutta kun ei hän oikein valita, pyytää vain välillä ulkona päästä syliin. Se on se hänen valittamista. Toisessakin lonkassa samaa vikaa, mut ei lähellekään niin pahaa, niin sitä ei ehkä nyt lähetä operoimaan.
Ortopedi sanoi leikkauksen olevan hyvin haasteellinen, koska lonkkamalja pitää katkaista ja asetella sitten uuteen asentoon ja kiinnittää uusiksi sen jälkeen niin, että se reisiluu sinne sitten solahtaa mukavasti jatkossa.
Hän ihanasti pyytää meidät vielä sinne polille juttelemaan leikkauksesta ja sen tuomista haasteista, näyttää kuvat ja kertoo kaiken mitä me vain halutaan tietää. Lieventää myös ehkä meidän pelkoa tulevaa leikkausta kohtaa.
Sen puhelun jälkeen purskahdin itkuun. Sen jälkeen mua on välillä niin kovasti puristanut sydämestä ja oon miettinyt, että voisko sitä leikkausta siirtää? Mutta onko siinä järkeä? Nyt kun kasvuvauhti on Pyryllä nopeinta, on silloin paras hoitaa pois tämmöinen asia alta. Paraneminenkin on nopeampaa näin pienillä ja ehkä sitä leikkauksen tuomaa kipua ei vanhempana niin hyvin enää muista?
Tulee vaan niin elävästi mieleen se kun Pyryn sydän leikattiin ja kuinka rikki siitä menin. Kun pitää olla vahva ja olla itkemättä Pyryn nähden ja pitää pystyä olla tukena kun toinen on hyvin kipeä, kun pitää vain niellä ne omat tunteet siinä kohtaa.
Ja kun se ei parane ihan viikossa eikä kahdessa. Tulee olemaan ainakin 5vkoa kokoalavartalokipsaus. Se tulee olemaan ihan varmasti todella rankkaa aikaa, itse kullekin, eniten varmasti menevälle pienelle miehelle.
Mutta nyt voin taas kääntää ajatukset siitä pois ja keskittyä just vaan tähän hetkeen. Nyt en aio jäädä tuota murehtimaan päivittäin. Sillä murehtimalla en voita tässä mitään. Onneksi Pyry ei tiedä tulevasta mitään. Tai tietää, mut ei sitä ymmärrä niin, että pelkäisi tulevaa itse.
Ps. mä yllätin mun miehen viime viikoilla SUOMI LOVEssa. hih. Se tulee ulos sitten tuossa syssymällä/jouluna. Saapas nähdä moniko teistä sen sieltä sitten pongaa.
