maanantai 31. lokakuuta 2016

Tarina tytöstä jonka itsetunto varastettiin. Kuinkas se sitten korjataan?




Kerronpa tarinan pienestä tytöstä. Hän syntyi lestaadiolaisperheeseen, jossa häntä ennen oli jo 9 muuta. Hänen jälkeensä tuli vielä 4 veljeä.  Heitä yhteensä oli 14. Tämä tyttö oli siis 10. lapsi.

Hänellä oli paljon kavereita ympärillä. Oli ihan parhaita kavereita ja  oli niitä koulukavereita.

Tämä ison perheen lapsena olo näkyi koulussa siinä, että rahaa ei riittänyt esimerkiksi harrastuksiin tai vaikka uusiin vaatteisiin. Lainattiin kavereiden vaatteita tai siskojen vaatteita. Harrasti hän kuitenkin vähäisistä rahoista huolimatta pianonsoittoa ja klarinetinkin soittoa. Hän oli niissä melko hyväkin, jota hän ei silloin tiennyt olevan. 

Tämä pieni tyttö oli usein kateellinen kavereilleen sen takia, että heillä oli enempi kaikkea ja he saivat helpommalla kaikkea itselleen. Koska heitä oli vähemmän. Tietenkään tyttö ei ymmärtänyt sitä, että eipä sillä materiaalilla ole elämässä hirveästi arvoa, mutta kouluiässä sitä olisi tietysti arvostanut. Koska jos olet erilainen, tai vaikka kovasti et olisikaan erilainen vaan luulet niin, sinut otetaan silmätikuksi. Ainakin se monesti siltä tuntui.

Tämä pieni tyttö sai useasti paljon kehuja ja hänestä tykättiinkin kovasti. Mutta se samainen pieni tyttö ei välittänyt kehuista, koska ne pilkkaamiset ja kiusaamiset sattui niin paljon enemmän, että kehut ei häntä enää paljon lämmittänyt. 

Tämä tyttö kätki ne kaikki pahat sanat sisälleen. Hän kätki ne ja taisteli niitä vastaan. Hän yritti saada arvostusta sitten leikkimällä kovempaa kuin olikaan. Hän yritti saada ne koulun kovimmat pojat tykkäämään hänestä sillä tavoin. 



vitun lessu 
reikäleuka
pimppileuka
sul o isot korvat
sul o isot varpaat
sul o isot kädet. tollaset miesten kädet.
tuukko bileisiin? Eiku nii sä oot lessu, et sä saa.
katotteko te telkkarii ? Nii joo, ette te saa ku te ootte lestoi. Mä oon kuullu et ei saa edes olla pesukonetta koska seki on syntiä ku se o vähä niinku telkkari. Sen pyörimistähän voi kattoo.
Sano vittu, sano perkele, sano saatana. Uskallakko? Et varmaan ku joudut helvettiin.
Nii joo mut voit aina pyytää anteeks ku teet syntiä.





Kuulostaahan nämä pieniltä sanoilta. Vai kuulostaako? Ne ei silloin tuntunut hyvältä tästä pienestä tytöstä.  Hän yritti kätkeä sen kivun sisällä olemalla vielä kovempi. Hän yritti jopa kiusaamalla toisia tyydyttää sen tunteen sisällään, että tuntuisi paremmalta ja  hänet hyväksyttäisiin. 

Tämä tyttö meni yläasteelle. Asiat muuttivat muotoaan. Tuli murrosikä ja hyväksynnän tarve kasvoi.
Häntä hävetti kävellä koulun käytävillä. Koska sitä kävelyä katsottiin.

Ne katseet. Sanattomat, mutta niin paljon kertovat katseet. supinat. juorut. hymähtelyt ja hihittelyt.
Ne alkoi sitten yläasteella. Hän ajatteli aina olevansa tosi huono. Hän mietti aina miltä hän näyttää ja mitä muut hänestä ajattelevat. Häntä ei oisi tehnyt mieli mennä kouluun.

Samalainen kielenkäyttö jatkui kuin ala-alasteella. Vielä ronskimpana. 
Mutta hän yritti olla vain kova. Hän hakeutui sitten tupakoivien jengiin. Se oli kovaa. Hän poltti, istui jälki-istunnossa. Hän kiusasi. Hän kiusasi jopa opettajia muiden mukana. Hän istui taas jälki-istunnossa ja hän väärensi nimmareita. Koska muutkin teki niin. Häntä kadutti ja häntä itketti. 
Mutta jostain oli kunnioitus saatava. Hän halusi olla vain samalla tasolla muiden kanssa. Ettei häntä
haukuttaisi. Että hänet hyväksyttäisiin, uskonnosta huolimatta, isosta korvista, varpaista, reikäleuasta ja isosta käsistä huolimatta. 

Tämä tyttö kyllä hyväksyttiin. Ihan hyvin hänet hyväksyttiin, kun hän yritti olla kovempi kuin olisi halunnut olla. Mutta hän ei koskaan tuntenut itseään ollenkaan niin hyväksi kuin muut olivat. Niin hän ajatteli. Hänelle jäi ala-asteelta asti traumat. Hän ei saanut itsetuntoaan takaisin. Hän musertui jo ala-asteella, koska häntä haukuttiin. Hänen perhettä haukuttiin. Niin pienillä sanoilla, mutta niin suurilla sanoilla pienen lapsen korville ja  koska hän oli jo silloin tosi tosi tosi herkkä tyttö. 

Hän aina ajatteli parhaitenkin ystävien seurassa olevan heitä paljon huonompi. Hän ei tykännyt itsestään ollenkaan. Hänen mielestään muut vaan olivat paljon nätempiä ja kivempiä kuin hän oli. Mutta ei hän sitä kenellekään kertonut. Piti vain esittää olevansa vieläkin kovempi.



Tämä tyttö sai kyllä myöhemmin vielä kuulla olevansa lutka ja huora ja läski. Tämä tyttö sai kuulla olevansa paljon rumempi ku moni muu nainen. 
Tämä tyttö oli jo silloin täysi-käinen. Se sattui. 

Hän kyllä käyttäytyi täysi-ikäisyyden kynnyksellä typerästi. Niinkuin monet siinä kohtaa käyttäytyvät. Mokaavat. Kokeilevat asioita ja taas mokaavat. Mutta tämä tyttö teki asioita siksi, koska halusi hyväksyntää ja ei oikein tiennyt miten toimia, että toimii oikein. Tämä tyttö kokeili rajoja ronskin ottein. Mutta tämä tyttö oppi niistä paljon. Niin paljon, että tämä tyttö sitten muuttui opittujen asioiden myötä. Tämä tyttö halusi korjata asiat. Mutta tämä tyttö ei oikein osannut silloin korjata asioita. Silloin tuntui, että tyttö vaan rikkoi kaikkea lisää, mitä enemmän yritti korjata. 

Tämä tyttö on nykyään jo aikuinen ja hän on äitikin ja tämä tyttö osaa jo korjata asioita, niitä kaikkea aina rikkomatta uusiksi. Tämä tyttö on minä. Minä teen kovasti töitä, että minä rakastaisin itseäni jatkossa ja että minä saisin heittää hyvästit niille typerille kommenteille ala-asteella ja ylä-asteella. Minä toivon, että vielä joku päivä uusi kumppanini; itsetunto kävelee kanssani käsikynkkää ja heittää yläfemmat ja että en tunne itseäni ulkopuoliseksi muiden seurassa. Eikä aina vertaile itseään muihin ja että arvostaisi itseään, eikä aina miettisi miltä näyttää ja voisi olla avoimin mielin muiden seurassa. Se, että tuntisi itsensä hyväksi ja juuri riittäväksi olisi just hyvä. Ei pitäisi itseään huonompana kuin muut ovat. Eikä söisi sen takia itseänsä ähkyyn herkuilla, että tuntisi edes hetken sen mielihyvän. 

Itsetunto on tärkeimpiä asioita elämässä. Kun omistaa itsetunnon,  uskaltaa tehdä asioita. 
Se itsetunnon puutos ohjaa elämän joka asiaa. Jos sitä ei ole, silloin ei pysty tekemään asioita, koska ei luota itseensä. Sitä on vaikea rakentaa uusiksi mutta se on rakennettavissa. Olen jo sitä onneksi hieman rakentanut sillä, että terapiassa sitä käsittelen ja se  varmasti sieltä pikkuhiljaa rakentuu uusiksi. Ja kaikki mitä teen vaikka en itseeni luota, rakentaa sitä pikkuhiljaa kokoajan takaisin.

Esimerkkinä työt. Mulla on aina ollut vaikea tehdä töitä. Se ei ole siitä kiinni, ettenkö haluaisi tehdä töitä, vaan siitä, että pelkään kokoajan epäonnistuvan. Ja jos pienestikään epäonnistun, jään rypemään epäonnistumiseen. Sieltä on hyvin vaikea nousta.
Joka kerta kun nytkin menen töihin, en saa nukuttua, koska mietin, että miten voin siellä epäonnistua. Vastuun kanto mulle on erittäin vaikeaa. Juurikin sen itsetunnon puutoksen takia.



Silloin kun minusta tuli äiti, silloin heräsin pikkuhiljaa tähän itsetunnon puuttumiseen. Tuli pelko erityislapsen myötä, että jos hänelle käy samoin. Hän on kuitenkin erityinen. Hän voi joutua myös helposti toisten jalkoihin. Ja häneltä saattaa puuttua keino puolustaa itseään. Mutta minä kyllä puolustan ja kovasti puolustankin. Mutta toivon, että oon jo alkanut rakentaa oman kokemuksen pohjalta Pyrylle sellaista itsetuntoa, että hän osaa puolustaa itse itseään. Iskostan sen hänelle, että "kerro kerro kiltti,  vaikka viittomin se äitille ja isälle jos kukaan sanoo yhtään mitään pahaa sulle". 

Pidän  varmasti huolen siitä, että Pyryn itsetuntoa ei romuta mikään. Se jos joku on varma. 

Tästä tulikin kovin pitkä teksti ja jatkossa varmasti tulee lisääkin tekstiä tämän asian tiimoilta.

Lopuksi haluan vielä muutaman ihanan lauseen tähän kirjoittaa. Jos ei olisi sisaruksia, ei olisi näitä sanoja, sillä he ovat näitä sanoneet ja ne on kirjoitettu myös ylös. Näitä toistellessa itku tulee silmään ja itsetunnon uudelleen rakentaminen voi alkaa.

Rakas
Avoin
Valoisa
Rohkea
Auttavainen
Ihana
Ymmärtäväinen
Kätevä käsistään
Hyvä kuuntelija
Luotettava
Kaunis
Aito
Hyväsydäminen persoona
Rauhoittava



Aika tosi paljon ihania asioita minusta. Aito ja avoin en ole ollut aina. Nykyään olen niitä kumpaakin.
Ainakin pyrin siihen kokoajan. Kohta olen varmasti noita muitakin, myös omasta mielestäni.

Olisiko tätä päälle päin uskonut? Ehkä se on ollut nähtävissä jossakin teksteissä, mutta ei näin syvästi. Mutta sitä on helppo piilotella. Näinkin monta vuotta onnistuin siinä.

Avoimin ja rohkein mielin eteenpäin. Rakentaminen alkakoon! 









keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ulkoilua ja Pyryn erityisen ihana ystävä ;)





Sairastuin tuossa viikko sitten keuhkoputkentulehdukseen. 
Töistä sen kävin nappaamassa.
Yrittänyt olen kovasti itseäni tässä kotona parannella. Kyllä tämä
vielä voitetaan. 
Sairaudesta huolimatta on ulkoilutkin hoidettavana pojan kanssa ja ajattelinkin
tuosta reissusta muutaman kuvan napsasta ja näyttää kuinka taitavasti hän jo kiipeääkin!







Pyryn perusilme kun huomaa joutuneensa kuvattavaksi ;)


Pyry on aina rakastanut tosi paljon kiipeilemistä. On tehnyt sitä oikeastaan aina hyvin sisätiloissa. Puolapuita kiipeilee hän taitavasti joka suuntaan. Ulkona on sitten omat haasteensa ja paksuilla vaatekerroksilla vielä vähän haastavampaa. Jotenkin myös korkeudet tuntuvan enemmän pojan päätä huippaavan ulkosalla erilailla. Mutta näin hän itsensä ylitti, peloistansa huolimatta: 



Tämä tilanne kesti kauan. Varmistusta hommiin haettiin huutamalla äitiä vähän joka väliin
ja kiukustuttikin kovasti välillä haastavat kiipeilyn alkumetrit.






Tämä olikin jo ihan sitten helppoa puuhaa! Täysillä vaan eteenpäin, 
niin ettei kerkeä edes alas tuijottelee!






Hienosti pääsi liukumäen yläpäähän! Mutta se ei olisi riittänyt, olisi pitänyt saada käyttää vasemmalla näkyvää liukuputkea, johon ei äiti vielä ihan suostunut ;) Enhän mä edes ylettänyt pitämään Pyrystä kiinni, että olisin siihen voinut hänet auttaa. Niin korkea tuo paikka oli! Liukumäestä oli tultava siis alas ja siihen hän vihdoin ja viimein suostuikin.




Pyry nauttii kovasti metsässä tallustelemisesta! Ihanaa haastetta tuo kropalle puunjuuret ja kivet. Mielikin on tyyni ja rauhallinen siellä tallustelemisen jälkeen sekä äitillä, että pojalla.

En ole täällä blogin puolella edes kertonut kun tuossa keväällä 
Jumbon Naurusaari -leikkipaikassa törmäsimme Pyryä vuotta nuorempaan
poikaan ja hänen äitiinsä. Katselin vähän tämän toisen pojan leikkejä
ja siitä sitten päädyttiin tämän äipän kanssa juttusille! Sen jälkeen
olemme aina välillä vierailleet toistemme luona.
Poikien vuoden ikäeroa ei edes huomaa ja hyvin samantapaisiahan nämä
leikeissään ja jutusteluissaan ovat! Ihana parivaljakko, joista toivottavasti
saan teille kertoa vielä lisää tulevaisuudessa ja paljon!

Tämän kuvan myötä toivotan kaikille rakkauden täyteistä loppuviikkoa!





Ulkoilua ja Pyryn erityisen ihana ystävä ;)





Sairastuin tuossa viikko sitten keuhkoputkentulehdukseen. 
Töistä sen kävin nappaamassa.
Yrittänyt olen kovasti itseäni tässä kotona parannella. Kyllä tämä
vielä voitetaan. 
Sairaudesta huolimatta on ulkoilutkin hoidettavana pojan kanssa ja ajattelinkin
tuosta reissusta muutaman kuvan napsasta ja näyttää kuinka taitavasti hän jo kiipeääkin!







Pyryn perusilme kun huomaa joutuneensa kuvattavaksi ;)


Pyry on aina rakastanut tosi paljon kiipeilemistä. On tehnyt sitä oikeastaan aina hyvin sisätiloissa. Puolapuita kiipeilee hän taitavasti joka suuntaan. Ulkona on sitten omat haasteensa ja paksuilla vaatekerroksilla vielä vähän haastavampaa. Jotenkin myös korkeudet tuntuvan enemmän pojan päätä huippaavan ulkosalla erilailla. Mutta näin hän itsensä ylitti, peloistansa huolimatta: 



Tämä tilanne kesti kauan. Varmistusta hommiin haettiin huutamalla äitiä vähän joka väliin
ja kiukustuttikin kovasti välillä haastavat kiipeilyn alkumetrit.






Tämä olikin jo ihan sitten helppoa puuhaa! Täysillä vaan eteenpäin, 
niin ettei kerkeä edes alas tuijottelee!






Hienosti pääsi liukumäen yläpäähän! Mutta se ei olisi riittänyt, olisi pitänyt saada käyttää vasemmalla näkyvää liukuputkea, johon ei äiti vielä ihan suostunut ;) Enhän mä edes ylettänyt pitämään Pyrystä kiinni, että olisin siihen voinut hänet auttaa. Niin korkea tuo paikka oli! Liukumäestä oli tultava siis alas ja siihen hän vihdoin ja viimein suostuikin.




Pyry nauttii kovasti metsässä tallustelemisesta! Ihanaa haastetta tuo kropalle puunjuuret ja kivet. Mielikin on tyyni ja rauhallinen siellä tallustelemisen jälkeen sekä äitillä, että pojalla.

En ole täällä blogin puolella edes kertonut kun tuossa keväällä 
Jumbon Naurusaari -leikkipaikassa törmäsimme Pyryä vuotta nuorempaan
poikaan ja hänen äitiinsä. Katselin vähän tämän toisen pojan leikkejä
ja siitä sitten päädyttiin tämän äipän kanssa juttusille! Sen jälkeen
olemme aina välillä vierailleet toistemme luona.
Poikien vuoden ikäeroa ei edes huomaa ja hyvin samantapaisiahan nämä
leikeissään ja jutusteluissaan ovat! Ihana parivaljakko, joista toivottavasti
saan teille kertoa vielä lisää tulevaisuudessa ja paljon!

Tämän kuvan myötä toivotan kaikille rakkauden täyteistä loppuviikkoa!





torstai 20. lokakuuta 2016

Ja niin hän mielensä pahoitti.



Meille on mun reissun jälkeen muuttanut mielensäpahoittaja.




"ÄÄÄSIIIIIIIIIIIII ÄSIIIIIIIIII ÄSSIIIIIIIII" huudetaan ja itketään kyynelkanavat tyhjiksi, jos sattuu äiti lastansa torumaan. Riittää myös se, jos äidin seurassa omiaan mokailee, kaatuu tai vaikkapa kolauttaa sormensa johonki. Riittää vain se, kuhan on se äiti siinä vieressä.

Tämä toistuu myös toisinpäin. Äitiä huudetaan jos "äsi" kiusaa. Yksi päivä tuli nyyhkivä poika päiväkodista kotiin, isä oli hakenut autolla ja cd-soitin ei ollut suostunut toimimaan, eikä Fröbeleitä kuulunut NELJÄN (4) minuutin automatkan aikana. Minut keittiössä nähdessään rupesi valtoimenaan itkemään ja näyttää seinällä olevista kommunikaatio kuvistaan "fröbeleiden"-kuvaa ja sen jälkeen "surunaama"-kuvaa , huutaa "ÄIIIITIIIIIIIIIII" , syöksyy mun syliin nyyhkimään vielä vähän lisää ja kovempaa. Voi pientä mielensäpahoittajaa! Tuli siis selväksi äitille, että isä oli automatkan aikana käyttäynyt sopimattomasti kieltäessään pojaltaan musiikin, rikkonut mokoma cd-soittimen niin, ettei musiikkia kuullut poikanen pitkällä automatkalla laisinkaan! 




Ja meitähän tämä ei naurata ollenkaan. (EIPÄ ja oikeasti ihan hirveän vaikea yrittää olla nauramatta). Jos edes pidättelet naurua tilanteessa, saat aivan varmasti läppäsyn poskelle. Hän kun ei voi sitä nauramista tai edes nauramisen ajattelemista sietää,  missään tilanteessa, ikinä, keneltäkään aikuiselta. (Lapset saa siis nauraa, lapsenmieliset ei). Se on mukava nykypäivinä katsella tv:stä jotain possea tai muuta hassunhauskaa ohjelmaa kun poika kyttää vieressä koko lähetyksen, että jos vain sattuukin joku hörähtää ni läpsäsen.
 (lievästi suurennellen tositilanteen, ei hän oikeasti heti aluksi kyttää, vaan sit heti ensimmäisen naurupurskahduksen jälkeen hän ei muuhun oikein osaa enää keskittyä).
 Itse hän saa sitäkin enempi nauraa. Ihanan ääniyliherkkä poika. 
Eli olkaamme vakavia Pyryn seurassa ;). 

Sepä siitä taas.
Alussa sanoin olleeni reissussa, olin siis  kolme yötä pois kotoa. Nyt on levännyt olo, tai siis ainakin sellainen olo, että taas jaksaa arkea ihan erilailla kun sai vähän omaa aikaa. Nukuttuahan mä en reissulla saanut. Normaalia multa. 
Mutta silti kevyemmin askelin kohti joulua! Ihanaa! Olen niin jouluihminen henkeen ja vereen, että villiinnyt valoista ja joululauluista aina täysin lokamarraskuun taitteessa. Sitä siis odotellessa.





tiistai 4. lokakuuta 2016

sairastelua, toipumista, jännitystä.



Kuva kertoo edellisviikon tunnelman. Viisi päivää meni tätä pientä äijää hoidettaessa.
Iski nielutulehdus, vissiin adenoviruksen aiheuttama. Kuume oli korkealla ja nielu täynnä
peitteitä ja silmätkin tulehtuneet. Neljä päivää suusta meni vain alas mehujäätelöt. 
Tämän viiden päivän aikana me ei rehellisesti tehty yhtään mitään muutako katsottu telkkaria. Nallea, Robinia ja ajatuksenmuuttajia vuorotellen. Yritettiin kyllä poikaa saada värittämään, kirjoja kuuntelemaan jne. mutta ei kelvannut kuin kainalo ja tv hoitokeinoksi. Ne oli pitkät päivät ne. Mutta niillä me sitten parannuttiin!
Nyt taas Pyry voi oikein hyvin





Näiden kuvien tyyliin mentiin sitten ensimmäisenä kuumeettomana päivänä. Hän itse taiteili parvekkeelle oman lavansa ja lauloi BUUMKAHIA!

Sitten toisena kuumeettomana päivänä mentiin hoplopiin kuluttaa kaikki energiat mitä melkeen viikon makamisella oli säästetty. Pyry sitten näyttikin miten homma toimii! Eli ensimmäistä kertaa ikinä kiipesi korkealle liukumäkeen ja hetken harkinnan jälkeen tuli vielä itsenäisesti alaskin! 




Kerroinkin jo tuolla facen puolella, että Pyryllä ois pitäny reilu viikko sitten olla kurkkupuolen lääkärillä käynti, isojen nielurisojen ja kuorsauksen takia. Noh, en sitten tajunnut ajanvarauslapusta katsoa, että poliklinikka on muuttanut paikkaa, niin mentiin väärään mestaan, eli ei keretty käynnille. Onneksi lääkäri oli sitten niin mukava, että soitti meille. Juteltiin puhelimessa miten menee ja hän oli siinä jo sitä mieltä, että nielurisat on leikattava. Tämä varmistunee näillä näkymin sitten ensikuussa, että koska ja mitä ja hä. 
Jotenkin todella todella jännittäviä aikoja elellään taas. Tulee niin elävästi mieleen Pyryn sydänleikkaus. Se oli tosi stressaavaa ja nyt jotenkin aivan samalailla stressaan tätä. Jotenkin vaan ne lääkärin aikaisemmin sanotut sanat, että downeilla tavataan herkemmin sitä jälkiverenvuotoa nielussa ja kun he eivät osaa sitä kertoa, on tapahtunut tämän takia kuolemia. Jotenkin tosi kammottava ajatella edes sen takia. Vaikka harvoissa varmasti nuo kuolemat ovatkin. Kuolemanpelkoiselle on hyvä näitä tuoda näin radikaalisti julki :(.

No mutta, päivä kerrallansa. Se on taas ollu se mun vakiolause jota hoen itselleni päivittäin ja useita kertoja. Sillä juuri tällä hetkellä itsellä ei mene niin vahvasti pakkoajatuksien parissa. Mutta näistä ei ole muuta kuin selvittävä.

En ole vieläkään saanut pidettyä sitä livelähetystä facen puolella. Oon nykyään näissä niin aikaansaamaton. Ehkä me tehdään Pyryn kans joku päivä vaan tuonne youtuben puolelle video ja linkitetään tänne ni pääsee helpommalla ;).

Eipä muutako aurinkoista syksyn jatkoa kaikille! Palaillaan taas pian!