tiistai 10. marraskuuta 2015

Marraskuun eka postaus...


...ja kohta olemme jo puolessa välissä kuuta. Ei ole vain kerennyt, kyennyt, pystynyt, jaksanut tai mitään muutakaan. Sillä olemme vuoron perään, jokainen meistä, jotain tauteja läpi käynyt. Nyt ei menny syksy ihan suunnitelmien mukaisesti, mutta näillä mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

Isänpäiväkin oli ja meni. Se meni koko porukalla maaten. Perheen juhlakalu oli se heikoimmassa hapessa olevin. Tein kyllä hänelle kakun ja ostin lahjankin (alakuvassa päällä oleva kylpytakki). Sairastelusta huolimatta päivä oli erittäin lepponen.
I olisi ansainnut niin paljon paremman isänpäivän, vaikka hänen mielestä päivä oli oikein kiva päivä, löhöilyneen päivineen.



Emme päässeet käymään I:n isääkään moikkaamaan isänpäivänkunniaksi, koska I oli niin kovin kipeä. 

Omalla isälleni lähetin lahjan ja höpsöteltiin vähän whatsappin kautta. Mun isälle voisin tässä vaiheessa sanoa, että oot ihan oikeasti paras isä. Muistan aina lapsuudesta meidän yhteiset hetket kiikkustuolissa. Sain istua sun sylissä ja kiikattiin niin kovaa, että se kiikkustuoli meni rikki! Niin me naurettiin kovasti, mutta äiti ei. Hihhhih. 
Sulla oli tapana aina ottaa meitä lapsia syliin niin, että emme päässeet kunnolla liikkumaan. Sitten kutittelit jalkapohjasta, niin kauan, että ainakin minä lopulta itkin. Nykyään ei itketä, eikä naurata jalkapohjien kutittaminen. Kiitos siitä sulle, Iivaria se kovasti ärsyttää ;). 
Oot aina ollut ihan mahottoman huoleton, lepponen, iloinen ja ymmärtäväinen. Sulle on voinut kertoa kaikki ilot ja surut, etkä ole mistään mua tuominnut, vaikka välillä olisi ehkä ollut syytäkin.
Kiitos siitä, että oot just ollut paras isä mulle, ei parempaa olisi voinnut saada. Olet rakas.




              Tässä kuvassa on Pyryn isin jalat. Potlojottia siis vedettiin tähän tyyliin koko sunnuntai.



Itselläni on huomenna viimeinen koulupäivä sitten ikinä, tuossa koulussa. Sen jälkeen ollaankin hetken aikaan työharjoittelussa ja ensi vuoden keväänä ois sitten paperit taskussa. JES.

Mua harmittaa ihan sikana tämä mun blogin takasivulle jääminen. Tiedättekö, tää on mulle ihan tosi tärkeä kanava laittaa ylös meidän perheen ilot, surut ja kaikki. Mutta ihan oikeasti, nyt tiedän mikä on kiire ja se, että ei hitto vie yksinkertaisesti vain kerkeä. Iltaisin sitä on Pyryn nukutusrulijanssin jälkeen niin hitokseen väsynyt, että kuukahetaan I:n kanssa melkee pystyy. Halataan ja heitetään toisille pusut ja hymyt, että huh, selvittiin tästäkin päivästä. Sen jälkeen ei muistikuvaa. Semmoista tämä on. Mitähän se on sitte ku niitä lapsia ois vielä kolminkertainen määrä. Vaikka tuo jätkä viekin jo sen kolmen paikan. Uskokaa tai älkää.

Mä oon nykyään muuten omaishoitaja. Pyrylle. Kyllä. Tää oli aika siisti juttu. Ennemmin tietty antaisin sen rahan pois ja ja tekisin tästä nykyisestä Pyry-pojasta, sellaisen Pyry-pojan, joka nukkuu ja joka ei tarvitsisi niin paljon ikäisiänsä enemmän ohjausta ja valvontaa ja jonka kanssa ei tarvitsi tehdä suumotoriikkajumppaa, harjoitella viittomia, puhumista ja kuvakorttien käyttä. Mutta kun näin asiat on, siihen me saamme myös nyt tukea. Tämä jos joku on oikein. 

Nyt on taas mentävä nukkumaan. Huomisen ku jaksaa vielä teorioita, niin se on sillä selvä. Liian huippua. 

Jatkossa haluan ryhdistäytyä tätä blogia varten taas. Ikävä on tänne kirjoittamisessa.

Voikaa hyvin. Palataan pian.









2 kommenttia:

  1. Tarkoitit varmaan että marraskuun eka postaus ystävä hyvä ;) mutta olipa oikein mukava lukea teidän kuulumisia vähän enemmän. :) tuuhan jatkossa sepostaan enemmän.

    VastaaPoista

Jätä rohkeasti kommenttisi. Se lämmittää mieltäni :)