Itsenäistyminen

Itsenäistyminen.  Se kuulostaa paljon mukavemmalta kuin uhma.  Sitähän uhma tarkoittaa.
Lapsi hakee oikeita malleja oman elämänsä poluille, katsoo ja kuuntelee miten toimitaan missäkin tilanteessa. Yrittää itse saada päättää tekemisensä, ja jos siihen antaisi joka kerta luvan, olisi se jatkuvasti fröbeleitä, robinia, ajatuksenmuuttajia, jätskiä, suklaata ja mehua. 
Eilinen iltakin päättyi kurjaan oloon Pyryllä. Jätskiä kun ei herunut iltapalaksi, sitten ei syöty mitään.
Aamu alkoi ensimmäisenä pakkasen avaamisella, mutta ei sitä vieläkään herunut.  Sitten huudettiin ja sitä huutoa jatkui pvkotii asti.  Vastaantulijoille hymyiltiin ja vilkuteltiin, ja kun se vastaantulija katosi niin huuto jatkui. Yksi tokaisikin että "ihana ku kuuluu eka huutoa ja sitten ollaanki pelkkää aurinkoa". Niinpä.  Juurikin niin.

Uhma on tullut vastaan myös pvkodin täteille. Ihme että näinkin kauan kesti! En voi kuin toivottaa heille sinne hurjasti tsemppiä!

Se miten tässä sitten vanhempana toimii, on jokaisen uhmankohtauksen tullessa yrittää onnistua yhä uudelleen.
Kieltää saa, mutta joissakin asioissa saa myös lapsen antaa päättää. Huutaa ei saa, vaan asetutaan konkreettisesti lapsen tasolle ja keskustellaan. Halaa, ota syliin, pussaa ja rutista. Selitä selitä ja selitä. 
Voisin veikata että vaikeampaa tästä vielä tekee tuo downeus. Kun ei oikein tule sanoja, eikä tarpeeksi viittomia, ni välillä tuo pieni jää ihan varmasti vaille ymmärrystä. Se että yrittää kovasti viuhtoa käsillä, kiljua ja huutaa, vaikeroida ja pyöriä ympyrää maassa, yrittää saada meitä ymmärtämään mikä mieltä painaa, saamatta mitään ymmärrystä täysin aikaiseksi on aika turhauttavaa meidän kumpienkin puolelta.  Onneksi kuitenkin jotenkin ja useimmissa asioissa ymmärrys pelaa.

Onneksi kuitenkin näitä ilon hetkiä on silti vähän enempi päivissä kuin näitä itsenäistymisen hetkiä.  Vaikka nekin ovat tietenkin kovin tärkeitä. 
Mutta näin hän taas kasvaa! Se jos jokin on positiivista!